Minulla on melkein aina ollut kissa. Viimeisin oli nimeltään Lempi. Musta kaunotar. Lempi sai nimensä Jopen sarjakuvan mukaan. Sarjakuvassa oli kylläkin Lempi-niminen mummo, joka asusteli jo taivaan kartanoissa, mutta hänellä oli musta kissa mukana. Tykkäsin tästä sarjakuvassa, ilmestyi muistaakseni Ilta-Sanomissa. Ostin lehden ihan Lempin tähden.
Lempi-kissani kasvoi ja varttui kunnon hiirikissaksi. Tämän tästä se toi paistin näkösälle ja ilmoitti naukumalla, että on huolehtinut ruuasta perheelle. Minun piti käydä asia toteamassa ja kiittämässä Lempiä. Sitten se kyllä söikin itse koko aterian. Linnut kelpasivat sille myös. Laitoin kerran Lempille kulkusen kaulaan, että linnutkin saisivat mahdollisuuden. Myyrä ei ollut liian suuri metsästettäväksi ja kerran se raahasi oravan sisälle. Siitä ei herunut kehuja.
Lempi tiesi, milloin meille oli tullut lastenlapset kylään ennekuin tuli edes sisälle. Tunsi varmaan auton pihassa. Se nimittäin pysytteli omilla teillään silloin. Lempi ei ollut mikään sylikissa ja paijattava, eikä jaksanut siksi sietää lasten liiallista lähentelyä. Parempi lähteä karkuteille.
Minusta tuli lastenlapsien puheissa Lempi-kissan mummo. Erotukseksi muista mummoista. Heti tiesivät, kenestä puhutaan, kun sanoivat Lempi-kissan mummo. Heillä kun oli vanhoja mummoja kaksittain, muita jopa kolme.
Yhtenä kesäisenä maanantai-aamuna Lempi tuli pihalla minua vastaan, naukaisi tapansa mukaan ja häipyi. Ensin luulin, että se lähti vain karkuteille, koska meillä oli lastenlapset lomalla. Mutta se ei tullutkaan kotia. Monien etsiskelyjen ja kyselyjen jälkeen oli pakko todeta, että se oli lähtenyt lopullisesti karkuteille. Vielä vuoden päästä olin kuulevinani sen naukuvan ulkona ja kävin huutelemassa-turhaan. Taitaa Lempi-kissa lennellä mummon kanssa tuonilmaisissa katselemassa, mitä täällä surunlaaksossa tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit!